Pian täällä ei olla mekään

Mä arvasin, että mä tahdon kirjoittaa heti kun kalja alkaa nousta hattuun. Ja nyt niin sitten kävi. Jotenkin mä vaan olen tuijottanut tätä näyttöä monta minuuttia, enkä saa mitään aikaan. Mä tiedän mitä mä tunnen, mutten saa sitä sanoiksi.

Mä oon viime aikoina ollu ihan kauheen sekaisin. Jotenkin aina kun mä katson itseäni peilistä, mä tuun ihan kauheen surulliseks. Mä en tykkää peileistä. Mutta jotenkin sairaalla tavalla mä silti olen ylpeä siitä peilikuvasta, jonka mä itse olen saanut aikaan. Kalpea iho, tukka takussa ja kuolleen näköiset silmät. Kädet mustelmilla ja kuiva iho. Mä olen ylpeä siitä, että mä näytän ulospäin just siltä, mitä mä olen sisältä. Kuolleelta.
"Ehkä jos mä näytän tarpeeks kuolleelta, joku tajuaa että mä haluan kuolla, ja tappaa mut."
En mä oikeesti silti tahtois kuolla. En mä oikeesti.

Enkä mä oikeesti oo kuollut sisältä. Oon mä ihan onnellinenkin välillä. Niin kuin esimerkiks nyt. Mä olen ihan onnellinen. Mut silti mä selaan netistä surullisia kuvia ja itken. Luen vanhoja tekstejäni blogista ja itken. Mut silti mä olen ihan onnellinen siitä, mitä mulla on nyt. Menneet asiat vaan ahdistaa. Tulevaisuus ahdistaa. Ja jotenkin oudolla tavalla koko blogi ahdistaa. Mulla on jatkuvasti pelko siitä, että mä puhun yksin. Pelko siitä, että te kyllästytte ja lähdette pois. Vaikka minulla ei ole mitään syytä siihen, niin pelkään silti. Minulla on paineita tuottaa hyvää sisältöä, tiedättehän.

Mä tiedän, että mä voisin olla onnellinen jossain muualla. Mä voisin olla onnellinen, jos mä voisin vaan lähteä ja ottaa mukaani vain Laurin ja Tommin. Tiedän kuitenkin, että se on mahdottomuus. Kuuntelen Pariisin Kevään Matkalla etelään -biisiä kerta toisensa jälkeen ja haaveilen. Ne haaveet pitää mut elossa.

Maailma pyörii, päässä heittää. Hups.

Me ollaan kohta oltu vuosi yhdessä Laurin kanssa. Ei nyt varsinaisesti seurusteltu, mutta harrastettu seksiä ja niin edelleen. Tunnettu vuosi. Tapailtu vuosi. Tai jotain.

Tommin kanssa meidän "vuosipäivä" meni jo. Vuodessa mun elämään on tullut kaks uutta ihmistä ja kaikki vanhat on lähteneet samalla oven avauksella. Ihan hyvä niin. Kaksnaamaisia paskoja suurin osa.

Jos rehellisiä ollaan, mä olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni. Mä uskon, että jossain vaiheessa mä olen niin sinut kaiken kanssa, että mä vaan heitän blogin etusivulle kuvan itsestäni. Kuvan siitä Adasta, joka täällä ruudun takana oikeasti kirjoittaa. Jonain päivänä vielä. Se on haaveeni. On haaveeni antaa kasvot kaikelle tälle. Mutta ei täällä. Ei tässä kaupungissa. Jossain muualla, joskus muulloin.

Niin sinut mä kuitenkin olen tän kaiken kanssa, että mä aion tavata muutaman lukijan tässä lähiaikoina. Mä luotan ja mä riskeeraan koko anonyymiyteni ja tapaan heidät. Mä vaan yksinkertaisesti olen niin otettu siitä, että joku oikeasti tahtoo tavata mut, että tottakai mä suostun. Ei mulla oo oikeestaan mitään menetettävää. Kerran täällä vaan eletään. Ja jos kuollaan niin kuollaan. Jos menetetään maine niin menetetään. Ja sitä paitsi, mun maine meni jo aikoja sitten.

Mä oon aina ollut tällainen. Hälläväliä, ihan sama. Niin mä sanon aina. Jos mua sattuu käteen, mä sanon "ei se ollu kun käsi, ihan sama". Jos multa lähtee puolet hiuksista päästä, mä sanon "ei ne ollu kun hiuksia, ihan sama". En mä jaksa välittää mistään. Elämä sujuu paljon paremmin näin. Vaikka mä kyllä toisinaan otan stressiä ihan turhistakin asioista. Mut kyllä mä silti mietin yleensä, että ihan sama.

Joo, nyt alkaa mennä jo niin syvälliseks, että antaa olla. Tulin vaan sanomaan, että rakastan teitä ♥ Rakastan kaikkea just nyt ♥

Laittakaahan rakkaat mulle kommenttia, sähköpostia, ask.fm -kysymyksiä, mitä vain. Ne piristää mua. Ja ne antaa mulle mahdollisuuden piristää teitä. Voin mä kirjeitäkin lähettää, jos joku tahtoo. Ootte ihania ♥