Olen lapsi joka roikkuu kiinni sinussa

Mä oon normaalipainoinen ainakin toistaiseksi, mutta näytän pahalta. No mut se on kiva. Painokäyrä on suuntaamassa alas päin, lihakset on kuulemma kadonnu, pitäis syödä monipuolisemmin ja jotain sellasta. Mun verta ne ei kuitenkaan halunnu, vampyyrit ja lepakot oli kai jo ruokittu tältä päivältä.

Mä kuulemma korostan mun laihtumista mun pukeutumisella. Ihan sama.

Lauri on vieläkin jossain, ihan sama.

Ainiin joo, ei mun tarvinutkaan mennä sinne kahville aamulla. Me puhuttiin puhelimessa, hän lupasi olla hiljaa, minä kiitin. En mä nyt sit tiedä vaikuttiks toi kertominen loppujen lopuks mihinkään. Se tyhjä olo on täällä vieläkin, enkä mä tiedä mistä sekään johtuu. Kai se siitä ajan kanssa katoaa tai sit ei.

Oon muuttanu mun kirjoitustyyliä. Älkää huoliko, kyllä mä palaan siihen entiseen vielä. Seuraavassa tekstissä varmaan. Tää vaan nyt jotenkin tulee automaattisemmin, kirjoitan suoraan mun päästä. Kirjoitan just sen, mitä satun ajattelemaan, enkä mieti sen enempää.

Mä muuten lopetin tupakoinnin ennen kuin ehdin edes tosissani aloittaa. Tai en mä tiedä, mä oon aina ollu vähän sellainen fiilispolttaja. Kun vituttaa, mä poltan. Nyt ei kuitenkaan oo mitään mitä polttaa, joten en polta. Eikä mua edes vituta. Tai en mä tiedä. Tyhjä olo, kuten sanoin.

Laitetaan nyt sit tähänkin tekstiin kuva. Älkää polttako lapset, se on pahaks. 

Multa kysyttiin äsken, että mitä mä teen tänään. Ei sekään kysymys liittyny mitenkään mihinkään, se oli vaan sellainen hiljaisuuden poistaja. Mutta siis niin, en mä tiedä. Tänään olis kai vanhojen päivä, meidän päivä. Tajusin sen eilen. En mä oo tanssimassa, en oo kai edes menossa sinne. Mitä mä siellä yksin tekisin, katsomassa ihmisiä, jotka vihaa mua?

Taidan keittää kupillisen kahvia ja hörppiä sitä. Kävellä rantaan katsomaan sulavaa jäätä ja toivoa kevään tulevan pian.