Päivittäin mua kalvaa se tunne, että mä en riitä. En ole tarpeeksi kaunis, hauska, rohkea, en ole tarpeeksi mitään. Olen liian vähän, olen liian minä. En ansaitse sua, en ole sun arvoinen. Ja just kun mä olen pääsemässä eroon siitä tunteesta, sä tulet ja painat mut alas, tuhoat kaiken sen itsevarmuuden, minkä olen saanut haalittua kasaan. Se ei oo reilua, ei kaikkea tarvi sanoa ääneen. Jos mä en kelpaa tällaisena kuin mä olen, sä voit lähteä, eikä sun tarvitse palata enää koskaan.
Tällaista meillä tänään. Yhdellä lauseella riskeerasin kaiken. Tiesin, että hän saattaa oikeasti lähteä. Tiesin, etten halua sitä, mutta se lause oli ainut, jonka saatoin siinä tilanteessa enää sanoa. Se lause osoitti hänelle, että kunnioitan itseäni ja vaadin sitä kunnioitusta myös suhteen toiselta osapuolelta ja jos sitä en saa, niin se on sitten siinä. En halua suhdetta, jossa olen kynnysmatto. En halua elää täysin toisen ehdoilla, en halua olla alistettu, niin kuin Tommin kanssa olin.
Ja tuossa tuo nukkuu vieressä. Tuhisee onnellisena ja pitää minua topin olkaimesta kiinni.
Ennen otimme yhden askeleen eteen ja kaksi taakse. Nyt ne osat ovat vihdoin vaihtuneet, taaksepäin mennään vain yksi ja eteen kaksi askelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti