Aika kuluu hitaasti, mutta silti en huomaa kuukauden vaihtumista toiseksi. En päivän vaihtumista yöksi, enkä yön vaihtumista päiväksi.
Tänään ensimmäistä kertaa viikkoon, ehkä jopa kuukauteen, yritin näyttää ihmiseltä. Laitoin hiukset ja meikkasin ja mitä minä siitä saan?
"Sulla on ruma paita."
No vitusti kiitoksia.
En mä jaksa panostaa, ei kukaan osaa arvostaa sitä.
Mielummin istun kotona yksin ja näytän perseeltä, uppoudun musiikkiin ja tuijotan seinää. Olen viikon pesemättä hiuksia, enkä enää edes huomaa kuinka tunkkaista ilma on.
Nyt mulla jopa kerrankin on jääkaapissa muutakin kuin valo, mä selviäisin täällä neljän seinän sisällä vaikka maailman loppuun asti.
Huomenna lupasin kuitenkin olla erään tytön pari äidinkielen kurssilla, minun on pakko mennä kouluun. Toisaalta ihan jees, toisaalta ihan paskaa. En saa piiloutua omaan kuoreeni ja istua takanurkassa, en saa väritellä vihkon sivuja ja kirjoittaa omia ajatelmiani paperille. Minun täytyy olla sosiaalinen, minun täytyy olla paikalla muutenkin kuin fyysisesti. Se ahdistaa minua jo nyt. Miksi suostuin hänen parikseen? Onko minun pakko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti