AJASTETTU.
(Joku satunnainen pohdinta muistaakseni tammikuun alusta...)
Jokaisessa suhteessa mä joudun pitämään salaisuuksia. Mä olen huono siinä, mä vihaan sitä. Vaikka toisaalta, eihän mulla enää ole edes ketään, kenelle kertoa. Seinät ei juorua eteen päin, niille voi sanoa mitä tahansa ja se helpottaa mua edes vähän. Mutta ei se oo reilua, että aina mä löydän sellaiset ihmiset, ketkä vaativat mua valehtelemaan oman onnensa takaamiseksi.
Mietitään nyt. Ensin mä olin Tommin kanssa. Ja mitä Tommi teki kokoajan? Tavoitteli omaa etuaan. Vaati minua valehtelemaan puolestaan.
"Sanotaan, että mä olin täällä ja sä sattumalta osuit paikalle."
"Sanotaan, ettei me olla oltu tekemisissä."
"Ei koskaan kerrota kenellekään, mitä meidän välillä tapahtui."
"Sä et koskaan kerro, tai saat katua. Onko selvä?"
"Joo."
Nyt olen Laurin kanssa.
"Tästä reissusta ei sanota sit sanaa kenellekään."
"Sä et kerro kenellekään, mitä sä oot tänä yönä nähny."
"Jos joku kysyy, mitään ei tapahtunu."
"Joo."
Voisinhan mä tietysti olla valehtelematta, mut ei ne suhteet silloin kestäis. Ja aiheuttaisin kai vaan itselleni ja etenkin muille ongelmia, jos liikaa juoruilisin näkemistäni jutuista. Parempi vaan pitää suunsa kiinni ja tyytyä osaansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti