"Mä en puhu niistä asioista. En kenellekään. Mä en halua tuottaa pettymystä. Niin kauan kun mä sanon kaiken olevan hyvin, kaikki on hyvin."
Minun on aina ollut vaikeaa myöntää, että jokin on huonosti. Minut on pienestä asti opetettu siihen, että vaikeuksia vastaan taistellaan ja ne piilotetaan muilta. Ei kerrota kenellekään, ei tarvita apua. Koko ongelma lakkaa olemasta, kun siitä ei puhuta. Kaikki on aina hyvin. Kaikki on ihan helvetin hyvin. Minulla ei ole rahaa, ei ystäviä ja terveys pettää. Minua pelottaa maailma. Minua pelottaa yksinäisyys, mutta kaikki on ihan hyvin. En minä kaipaa apua, ei minun tarvitse puhua näistä asioista kenellekään.
Pienenä se oli sitä, että kun lelu meni rikki, se piilotettiin kaapin perälle eikä kerrottu kenellekään. Silloin sitä lelua ei enää ollut ja kukaan ei tajunnut minun tehneen virheen. Silti minä tiesin kokoajan, että se lelu on siellä. Tunsin syyllisyyttä. Tiesin, että joku päivä olisi aika tyhjentää se kaappi ja silloin virheeni paljastuisi. Kun kasvoin, muut asiat muuttuivat, mutta periaatteeni pysyi samana. Kun tuli riitaa kaverin kanssa, siitä ei kerrottu vanhemmille. Väitin lähteväni kaverille leikkimään, mutta meninkin yksin leikkipuistoon. Kaikki oli hyvin niin kauan, kun riidasta ei puhuttu. Silti se vaivasi minua. Pelkäsin kokoajan, että kaverini äiti soittaa meille kotiin ja alkaa selvittää asiaa, jolloin riita käy ilmi. Ja nyt, olen täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin silloin olin, mutta se sama periaate on yhä mukanani. Aloitan salasuhteen ystäväni poikaystävän kanssa. Lopetan sen ja yritän unohtaa. Pidän asian salassa kaikilta, en kerro kenellekään. Ja silti pelkään kokoajan, että milloin joku paljastaa kaiken ja asia käy ilmi.
En pääse varmasti koskaan eroon tästä tyhmästä toimintamallistani, enkä oikeastaan edes tee töitä sen eteen. En ole riittävän rohkea paljastaakseni tekemäni virheen. En ole valmis kantamaan vastuuta. Ja siitä minä tunnen syyllisyyttä. Suurempaa syyllisyyttä kuin mistään muusta. Mutta minä pelkään. Pienenä pelkäsin, että se rikkinäinen lelu heitettäisiin roskiin, enkä kertonut sen takia. Sitten pelkäsin, että minua syytettäisiin minun ja ystäväni riidasta ja menettäisin sen ystävän lopullisesti. Ja nyt pelkään, että menetän kaikki ihmiset ympäriltäni. Pelkään tulevani tuomituksi, pelkään, ettei kukaan ymmärrä.
Siinä se just onkin sä pelkäät ja annat sille pelolle silloin vallan,sä elät murehtien vähän väliä,en voi kyl sua siitä moittia ku oon ihan samanlainen mutta niin mä en usko että sut hylätään,ei kaikki sua voi hylätä,sulla on sun oma rakastava perhe ja sun pitäis oikeest puhua jollekkin,toi vaa pahenee ja pahenee ja joka kerta se avun hankkiminen vaan vaikeutuu ja niin,sulle on opetettu ettei sais puhua,sun täytyy opetella kertomaan ja tiiän ettei se oo helppoo mut koittaisit ees? ja voimia sulle <3
VastaaPoistaKyllä minä yritän. Tämä on kai jo jonkinlainen edistysaskel, että edes ymmärrän tämän ongelman. Kiitos <3
PoistaJep, se ei oo helppoo, ei oo helppoo muuttua, mutta mä toivon että sä yrität. Sä et voi menettää mitään, sä voit vaan saada. Yleinen klisee, mutta pitää paikkansa. Mene puhumaan jollekkin, sä et kestä tätä yksin loputtomiin. Kyllä, vaikeuksia vastaan pitää taistella, muttei yksin. Eihän sodissakaan armeijan kersantti taistele yksinään suurta joukkoa vastaan. Toivon, että oot tarpeeksi rohkea menemään puhumaan. Tarvit apua. Kaikkea hyvää sulle.:)
VastaaPoistaOlet ihan oikessa Beea, aivan kuten aiempikin kommentoija. Minä yritän parhaani. Tänään oli hyvä päivä, ihan tosi hyvä ja luulen näkeväni valoa tunnelin päässä taas. Kiitos <3
Poista