Minulla menee huonosti. Olen henkisesti ihan murskana, enkä jaksa kerätä itseäni kasaan enää.
Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, tiedän lähestyväni umpikujaa, mutta en osaa kääntyä ajoissa. Törmään seinään ja kaadun maahan. Ja tiedän, että siellä ei ole kukaan nostamassa minua takaisin jaloilleni. Kaikki ystävät ovat menneet, minulla ei ole ketään jäljellä. Olen huono ihminen, liian vaikea rakastettavaksi.
Olen sotkuinen tunneröykkiö. Välillä kuin kasa kiviä, täysin tunteeton ja harmaa, kuihtunut ihmisraunio. Toisinaan taas olen ihan päinvastaista, neiti aurinkoinen, täynnä onnea ja energiaa. Nuo ihmisraunio -päivät ovat kuitenkin lisääntymässä uhkaavasti ja nuo neiti päivänpaiste -päivät vähentymässä. Minulla ei ole ketään kenelle puhua. Tai on minulla Lauri ja Tommi, mutta suurin osa ongelmistani liittyy heihin, joten ei heille voi puhua. Blogi on ainut mikä minulla on. Te olette minun tukijoukkoni ja tällä hetkellä te olette se voima, joka kantaa minut huomiseen.
Aamulla herätessäni kyyneleet valtaavat silmäni heti, kun tajuan, että heräsin tähänkin päivään. Taas uusi päivä, joka täytyy jaksaa. Taas päivä, jolloin täytyy esittää vahvaa. Taas päivä, jolloin hajotan itseäni hieman lisää. Pelkään sitä henkistä kipua, pelkään kaikkia uusia vastoinkäymisiä. Pelkään romahtavani ihmisten edessä. Valitsen aamulla peittävät vaatteet, en halua tuoda itseäni näkyville. Olenhan huora. En halua korostaa huoran mainettani pukeutumalla hameisiin tai punaiseen, ne ovat Sallan mukaan huoran vaatteita. Meikkaan hillitysti, en liian huomiota herättävästi. Taistelen kyyneleitä vastaan koulussa, välitunneilla pakenen vessaan itkemään. Silmät punaisina juoksen seuraavalle tunnille vain vastaanottaakseni ne syyllistävät katseet taas. Haluan olla näkymätön, paeta pois sieltä ihmisjoukon keskeltä.
Lasken koulun poissaolojani, pohdin voisinko olla vielä muutaman tunnin kotona. En syö koko iltana mitään, ruoka on loppu, enkä halua mennä kauppaan. En halua törmätä ihmisiin, en halua nähdä vanhoja ystäviäni. He hajottavat minut. Ikävöin, mutta tiedän, etten saa heitä takaisin. En ole luottamuksen arvoinen. En ole minkään arvoinen.
Kukaan ei pysty rakastamaan minua. Edes hyvänä päivänä en ole hallittavissa, minua ei voi rakastaa. Huonona päivänä olen niin mahdoton, että tuhoan kaiken edeltäni. Minun on parempi olla yksin. Näin en tuhoa ketään muuta. Pelkään kokoajan, että Laurikin ymmärtää millainen olen oikeasti.
Mikä on tämän kaiken tarkoitus? En ymmärrä sitä vieläkään.
En jaksa.
Nyt hyvä tyttö haet apua! On jotenkin helppo vaipua surullisissa fiiliksissä ja kenties lievässä itsesäälissäkin ajatukseen, ettei kukaan välitä. Nyt vaan taitaa olla niin, ettei sinulla ole ketään läheistä ihmistä, joka ylipäätään VOISI nähdä tilanteesi. Tommi ja Lauri kuulostavat kuitenkin ihan ikäisiltään pojilta, eivätkä välttämättä ymmärrä mitään sinun herkkyydestäsi/sielunelämästäsi. Suosittelen vahvasti sitä koulun terkkaria; jos pelkäät tosiaan sitä että joku "näkee" kun sinne menet (mitä kovasti epäilen, ja toisaalta kukaan ei voi arvata miksi menet), voit varmasti soittaa ja kysyä esim sähköpostiosoitteen johon voisit kirjoittaa ja avata asiaa. Kirjoittaminen on usein helpompaa. Samalla saisit avauduttua ja varmasti jos jotenkin pääset jutteleen sille terkalle niin alkaa selittymään myös nuo poissaolosi koulusta; siihen suhtaudutaan vamrasti ihan eri tavalla kun tajutaan, että syynä ei ole välinpitämättömyytesi, et vain yksinkertaisesti jaksa henkisesti. Lupaa, että teet tämän, jooko! Heti huomenna!
VastaaPoistaSiinä olet aivan oikeassa, että minulla ei tosiaan ole ketään, kuka voisi tämän tilanteen nähdä. Lauri ja Tommi eivät miehinä kykene ikinä näkemään tilannettani niin, kuin joku nainen voisi sen nähdä. He ovat juuri tyypillisiä miehiä, näin reilusti yleistettynä, ajattelevat aina aivoilla tai alapäällä, mutta harvoin tunteilla.
VastaaPoistaOlen tosiaan parempi kirjoittamisessa, kuin puhumisessa, joten ehkä olisi helpompaa kirjoittaa sähköpostia terkkarille, kuten ehdotit. Alaikäisenä kuitenkin tiedän, että terveydenhoitajalla on oikeus ottaa yhteyttä vanhempiini, jos hän pelkää terveyteni puolesta. Ja minusta tuntuu, että hän soittaisi heti.
Olen kasvanut perheessä, jossa tunteita ei näytetä ja täytyy olla vahva. Vaikka asiat olisivat huonosti, sitä ei saa näyttää. En siis missään tapauksessa halua perheeni saavan tietää ongelmistani.
Apua minun kuitenkin täytyy saada, enkä usko pystyväni odottamaan siihen asti, että olen täysi-ikäinen...
Terkkarille puhuminen tosiaan auttaisi varmasti opettajiakin ymmärtämään minua, mutta se avun hankkiminen vain on niin järkyttävän vaikeaa.
Kiitos kuitenkin kommentistasi, ehkä vielä jossain vaiheessa rohkaistun noudattamaan neuvojasi. Arvostan todella, että jaksatte aina tsempata ja neuvoa minua, kiitos :)
Toi kirjoittaminen oli tosi hyvä idea! Tehän voisitte sopia sen psykologin kanssa tapaamisen jonnekin koulun ulkopuolelle?!? Kyllä sä tyttö hyvä tarvitset apua. Mielialat toki heittelevät murrosiässä, mutta sulla uhkaa tuosta Tommi-jutusta tulla nyt elämää isompi juttu ja sisääsi on kerääntynyt paljon häpeää. Siitä pitää päästä juttelemaan nyt jonkun kanssa. Hae apua, hae, hae...
VastaaPoistaNyt sitten tuumasta toimeen, mun mielestä sun ei kannata yhtään ootella enää mitään, vaan sinä tarvitset apua nyt ja heti. Vaikka sitten olisikin hyvä päivä välillä, niin jo nuo ongelmasi Tommin kanssa kertoo hyvin paljon sielunelämästäsi ja ylipäätään, hae apua NYT.
VastaaPoistaSamaa sanon kuin muutkin; tarvitset selvästi apua, joten hae sitä. Asioiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin. Olosi tuskin ainakaan ajan kanssa helpottuu, päinvastoin, mitä enemmän kuvittelet selviäväsi itse kaikesta yksin, sitä enemmän sinua todennäköisesti ahdistaa. Se ei ole heikko, joka pyytää apua vaan se, joka ei uskalla ottaa sitä vastaan.
VastaaPoistaSanoit tuolla pelkääväsi että esim. kouluterkkasi soittaisi kotiasi. En usko, että nämä asiat ovat niin painavia että olisi syytä kenenkään vanhemmille alkaa soittelemaan. Eri asia jos terveydenhoitaja pelkäisi sinun tyyliin juovan jatkuvasti, harkitsevan itsemurhaa tms. mutta ihmissuhdeongelmat ja niistä aiheutuva mielipaha tuskin saisi häntä soittamaan vanhemmillesi. Jos terkkari pelkää koulunkäynnin vuoksesi, niin hän saattaisi ottaa asian vanhempiesi kanssa esille, MUTTA näkeehän hän, koulupsykologi tms. sinun poissaolojesi määrän jo ilman että menet niistä itse kertomaan.
Toivon, ettet jäisi näiden asioiden kanssa yksin. Ne kun ruukkaavat paisua yhä suuremmiksi. Kirjoita meille lukijoille, jos se oloasi helpottaa :) Kaikki keinot ovat sallittuja.
Kiitos paljon kommenteista kaikille anonyymeille!
VastaaPoistaOli todella piristävää tulla blogiin rankan koulupäivän jälkeen ja huomata kaikki nämä uudet kommentit. Viimeyönä sain pitkästä aikaa nukuttua edes hieman paremmin ja olen ollut tänään taas vähän pirteämpi.
Kävin tänään myös koulun nettisivuilta tutkimassa mahdollisuutta päästä psykologille ja löysin sieltä psykologin yhteystiedot. En kuitenkaan vielä ottanut yhteyttä häneen, mutta tallensin numeron ja sähköpostiosoitteen puhelimeeni. Katson nyt vielä mihin tämä asia lähtee tästä kulkeutumaan ja millainen mielialani on ja haen apua jos mikään ei muutu.
Yritän vieläkin vakuutella itselleni, että pärjään yksin. Katsotaan nyt, kyllä minä haen apua sitten, kun mitään muuta ei ole enää tehtävissä.
Kiitos paljon kaikille kommenteista :)
Katsotaan nyt, kyllä minä haen apua sitten, kun mitään muuta ei ole enää tehtävissä.
VastaaPoistaEräs psykologi sanoikin minulle, että tuo lause on erittäin kuultu. Silloin ihmisen pitäisi hakea apua, koska kun ihminen sanoo noin niin hänen pitäisi heti hakea apua. Kun sitten ehkä joskus tajuaa tarvitsevansa apua niin on jo helkkaristi liian myöhäistä koska masentunut on jo liian pitkällä sairaudessaan :(.
Tuntuu vain niin tyhmältä mennä kertomaan omista ongelmistani, kun tiedän, ettei niihin kuitenkaan löydy mitään sata prosenttista ratkaisua. Kaikki on vain minun päässäni...
VastaaPoistaKyllä tämä tästä vielä muuttuu paremmaksi :)