Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi onnettomuudessa vastuuta on se, että myöntää tehneensä virheen ja korvaa aiheuttamansa vahingot, mutta entä meidän tilanteessa? Olen aiheuttanut pysyvän haitan, miten korvaan sen?
Miten voin ottaa vastuuta, kun en edes tiedä mitä se on?
Onko minulla velvollisuus kertoa kaikki, vai nimenomaan olla kertomatta? Onko minulla velvollisuus pysyä kotona, jotta pysyisin täysin pois Tommin ja Sallan elämästä? Näen heitä kuitenkin kokoajan, kun liikun keskustassa. Vai onko velvollisuuteni jatkaa elämääni, kuin mitään ei olisi tapahtunut? Kaikki kuitenkin muistuu mieleeni aina, kun näen Sallan. Hän muistuttaa minua tahallaan. Näyttää keskisormea, haistattelee tai jotain muuta. Vai onko vastuuta vain se, että teen omat valintani asioiden suhteen ja olen ylpeä niistä?
Mä ainakin tarkoitin vastuulla sitä, että lakkaat esittämästä uhria itsellesi ja meille. Ei Tommi sulle mitään tehnyt, te teitte sen yhdessä. Ja nyt, kun sä olet päässyt siitä eroon - tarkoitan, että kun olet saanut sen napanuoran poikki eikä se thank god enää vikise sulle elämäänsä joka käänteessä ja saa sua hyppäämään, mihin suuntaan pyytääkin, hohhoijaa - teet just niin kuin sanoit, jatkat pää pystyssä elämääsi. Ja kun se Salla nyt kerran on sairas sosiopaatti, ole hyvä itsellesi ja lakkaa ottamasta vastaan sen keskisormennäyttelyitä - koska ihan oikeasti, KUKA AIKUINEN NÄYTTELEE JOTAIN KESKISORMEA? :D Itse asiassa ihan uskomatonta juttua toi. Kävelet ohi vaan etkä ole huomaavinasi, tai jos nyt haluat, voit tietty hymyillä aurinkoisesti, katsoa kohti, sanoa moi ja jatkaa matkaasi, tai vilkuttaa jos se on liian kaukana. Älä alistu sen ala-arvoiseen käytökseen vaan ole vahvempi. Tommia voit moikata tai olla moikkaamatta, pääasia että ET ANNA SEN SATTUA ENÄÄ ETKÄ KIERISKELE NIISSÄ TUNTEISSA? Keksi vaikka jokin mantra niitä tilanteita varten, hoe mielessäs että "Mä oon vahva ja hyvä ja vapaa, mä oon vahva ja hyvä ja vapaa..." Kyl se tuska siitä lientyy. Tuleen ei saa jäädä makaamaan ja nyt sä vellot näissä jutuissa koko ajan. Jumalat auttavat sitä, joka auttaa itseään. Ja muuten. Yksinäisyyteen voisit kokeilla kirjastoa, siellä on hyllyt väärällään ystäviä ja viisautta, eikä lukemiseen tarvita kaveria. - Moona
VastaaPoistaMoonalta just ne sanat, jotka itsekin haluaisin sanoa!
VastaaPoistaToinen juttu on se, että mua on alkanut ihan oikeasti inhottamaan ihmiset, jotka ovat jostakin pahasta asiasta, esim. raiskauksesta, sitä mieltä, että "nyt on sitten elämä pilalla eikä tästä voi ikinä enää toipua". Paskanmarjat. Ei kai voi, jos kaikki hokee sitä traumaa ja viallisuutta ympärillä ja itsekin siihen uskoo.
Mietitään oikeasti vaikkapa ihan sitä, millaista pärjäämistä koko helvatin elämä oli ihan pari sukupolvea ennen meitä. Silloin jos 14-vuotias sai töitä tehtaassa, sitä piti koko suku onnenpekkana eikä minään lapsiuhrina. Oltiinpa vähän sitä mieltä, että oli muuten jo aikakin uuninpankolta makoilemasta nousta...
Yritän siis sanoa, että normaaliin elämään kuuluu huonot fiilikset, mutta kun ei enää ole ns. oikeita asioita, kuten nälkään kuoleminen, mietittävänä, niin näitä voidaankin sitten lääkitä ja terapioida mittaamattomiin.
Moona: Kiitos, viestissäsi oli paljon hyviä pointteja. Yksi kohta kuitenkin kiinnitti huomioni "Ei Tommi sulle mitään tehnyt, te teitte sen yhdessä."
VastaaPoistaTommi valehteli, uskotteli olevansa eroamassa, uskotteli rakastavansa vain minua ja käytti hyväkseen minun sinisilmäisyyttäni. Toki on ihan oma vikani, etten tajunnut sitä vaan lähdin mukaan tähän välittämättä seurauksista, mutta en silti täysin allekirjoita tuota yllä olevaa lausetta.
Sallasta sen verran, että en ikinä reagoi hänen mielenosoituksiinsa. Slti hän vain jaksaa jatkaa niitä kokoajan, eikä mikään tunnu auttavan. Ei ole kovin hauskaa kävellä kaupungissa äidin, pikku veljen tai vaikka kaverin kanssa, kun perääni huudellaan ties mitä.
Anonyymi: kyllä minä uskon, että tästä päästään yli. Tämä vain tosiaan hankaloittaa jokapäiväistä elämääni, niin vaikeaa sitä on unohtaa. Aina Salla tulee jostain kulmantakaa ja muistuttaa taas kaikesta.
On totta, että valehtelusta on vaikea toipua. Mutta edelleen penään sitä, että ei kai varatun lirkutuksia kannatakaan uskoa. Nyt sitten opit ainakin sen, vaikka kantapään kautta. Sanon uudelleen: sä tiesit kyllä, mitä olit tekemässä. Sä aloitit vaaljåheelliselta pohjalta, miten sä voit vieläkin valittaa sitä, että sulle valehdeltiin? "On eroamassa" ei pitäisi riittää siihen, että panee jotain tyyppiä, paitsi, jos on valmis tyytmään pelkkään seksiin. Niin kauan, kun se ei ole "olen eronnut", ei pidä uskoa mitään rakkauksia. Mä en sitä paitsi ole edes samaa mieltä sitä, että Tommi "käytti hyväkseen sun sinisilmäisyyttäsi", ei, mä itse asiassa uskon, että se tunsi vahvasti sua kohtaan ja halusi sua, jopa sut, mutta se ei vain päässyt Sallasta eroon. Se on niin tyhmä, että se vaan teki, tajuamatta, että se ei voi pelata kahteen pussiin. Se oli epätoivoinen, onneton, se pakeni sun kautta lepäämään kun sai tilaisuuden. Ikään kuin unohti koko Sallan luoman helvetin, ohitti sen, että teoilla on seuraukset.
VastaaPoistaMäkin oon ollut varatun kanssa. Mä rakastin sitä ja se mua, mut myöhemmin tajusin, että se olisi silti halunnut pitää oman suhteensa ja olla mun kanssa salassa. Rakastamine ja tällainen toive voi olla olemassa yhtaikaa. Ei voi mitään. Ihmisten tavoitteet ei aina ole realistisia ja jaloja. Ei sinunkaan, säkin toivoit, että voisit varastaa toisen ihmisen poikaystävän ilman seurauksia. -Moona
Joo, tosiaan oma virheeni, että uskoin kaiken. Olin tyhmä ja rakkauden sokaisema, myöhäistä sitä on nyt enää katua. Kävi mitä kävi.
VastaaPoistaJa kyllä, olin Tommille tosiaan se pakoreitti pois helvetistä, vaikkakin vain hetkellisesti, mutta silti.