Ei ole helppoa, ei. Elämä, koulu, mikään.
Näin Sallan ja hän näki minut. Suuren ihmisjoukon keskellä onneksi. Koulupäivä oli juuri loppunut ja olin lähdössä kotiin, kun aulan tungoksessa törmäsin Sallaan ja hänen kaveriporukkaansa. Siihen, johon minäkin ennen kuuluin. Tiedättehän sen halveksivan katseen ja sen tunteen, minkä se aiheuttaa? Minä sain kokea sen tänään. Ja tulen kokemaan sen varmasti jokaikinen päivä koulussa. Ja se ei tunnu kivalta. Luojan kiitos en kuitenkaan saanut perääni huuteluita tai mitään muutakaan, paitsi vain sen katseen.
Vihaan katseita. Ne kertovat minulle liikaa. Tommin katse satuttaa, mutta niin satuttaa myös Sallan.
Oma vika, itsehän tein valintani. Ja se valinta oli väärä, tosi väärä. Olisin mielummin menettänyt neitsyyteni vaikka katuojassa makaavalle puliukolle, kuin Tommille. Siitä olisi minulle vähemmän harmia. Minä, minä, minä. Olenko itsekäs? Olen. Ajattelen vain itseäni ja omia tunteitani. Mutta niin tekee Tommikin.
Alan pikkuhiljaa muuttua samanlaiseksi kuin Tommi. Katkeraksi ja itsekkääksi. Mikä teki hänestä sellaisen? Miksi hän haluaa väkisin myös tuhota minut?
Haluaisin soittaa Tommille. Haluaisin nähdä. Ei siitä varmasti olisi mitään hyötyä, mutta haluaisin silti. En edes tiedä miksi. Tunnen vihaa, katkeruutta ja kostonhalua. Tunnen ikävää, huolta ja tuskaa. Tuskin soittamisesta olisi mitään hyötyä. Se toisi vain kaiken uudelleen mieleen, satuttaisi lisää ja sekoittaisi asioita. En tiedä mitä haluan sanoa, niitä sanoja ei ole. Ei enää.
En kestä. En tiedä mitä teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti