Se kaikki, mitä en koskaan sano

Toisinaan pystyn elämään pari päivääkin ajattelematta Tommia lähes ollenkaan, mutta tänään ei ole sellainen päivä. Tommi on pyörinyt mielessäni koko päivän, ehkä juuri sen takia, että näin Sallan taas.

Ahdistaa, ihan liikaa. Haluan puhua Tommille, haluan kertoa kuulumiset, haluan huutaa ja purkaa agressioita. Haluan halata ja itkeä olkapäätä vasten. Haluan kuulla, miten hänellä menee. Kaikki romanttiset tunteet ovat poissa, ihan kokonaan, mutta silti jäljellä on välittämisen ja huolehtimisen tarve. En ajattele Tommi enää kumppanina, en halua häntä, enkä rakasta. Siitä olen ihan varma. Mutta ystävänä häntä ajattelen. Olen huolissani hänestä ja ikävöin.

Parasta tässä lienee se, että kaikki nuo romanttiset tunteet ovat siirtyneet Lauriin. Sitä minä olen odottanut ja se tapahtui ihan huomaamatta, itsestään. Rakastan Lauria, ihan tosissani. Lauri on se, keneen luotan, kenestä välitän muutenkin kuin ystävänä. Ehkä nuo muutkin tunteet Tommia kohtaan menevät ajan kanssa ohi, toivottavasti ainakin.

Taistelen kokoajan itseäni vastaan, etten soittaisi Tommille. Aamulla olin jo näppäillyt hänen numeronsakin valmiiksi puhelimeen, mutta pyyhin sen pois. Tiedän, ettei minun kannata soittaa. Tiedän, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta silti jokin pieni ääni huutaa päässäni "soita, sä haluat kuitenkin!". En soita. En ikinä.

Sä olit mulle kaikki mitä osasin ikinä toivoa.
Mut sä muutuit.
Nyt olet sitä jollekkin muulle.
Ja joku muu on sitä minulle.