Toisista pääsee irti, joihinkin jää roikkumaan

Tosiaan, Tommi ei siis tullut eilen, ei soittanut, ei mitään. Nukuin yön yli ja mietin asiaa. Halusin selvittää mitä kävi, miksi hän aina vain soitti perääni, mutta silti jätti tulematta.

Aamulla nousin ylös ajoissa ja lähdin lenkille. Sijoitin Tommin työpaikan reittini varrelle ja valitsin ajan sen mukaan, että olen kohdalla juuri ennen kuin hänen työvuoronsa alkaa. Ja bingo, Tommi tuli vastaan. Ajattelin vain moikata ja juosta ohi, kuin mitään ei olisi käynyt, halusin vain muistuttaa itsestäni taas.

"Hei, Ada, pysähdy! Miks sä et vastannut puhelimeen eilen?"

Ahaa, hän siis on muka soittanut. En tiedä uskoako vaiko ei, minulla on kyllä ollut ongelmia puhelimeni kanssa ja osa puheluista ei vain yksinkertaisesti tule perille, mutta niin ei ole ennen käynyt Tommin kanssa. Hänen selityksensä vaikutti melko tekaistulta, mutta en sitten tiedä. Ehkä hän oikeasti soitti, ehkä ei. Eipä sillä kai enää mitään väliä.

"Me ei nyt sitten mentykkään sinne kahville ja tän viikon mä olen kyllä kokoajan töissä ja muualla, että käviskö vasta ens maanantaina?"

Hmm.. Mistä herra oletti, että haluan enää sinne kahville? En kuitenkaan ollut varma, oliko hän tosissaan soittanut minulle eilen, joten päätin antaa vielä mahdollisuuden.

"Soita mulle maanantaina, mennään silloin, jos mulla ei ole mitään muuta. Se on sun viimeinen mahdollisuutes. Jos mä en vastaa, tuu oven taakse."

Soittakoon tai ei, ihan sama. En odota maanantaita, jos sille päivälle sattuu jotain muuta tekemistä, niin ihan sama, menen sitten sinne mielummin. Jos Tommi soittaa ja satun olemaan kotona tyhjän panttina, niin voin ehkä lähteäkin sinne kahville.

En jaksa enää odottaa, luovutin jo. En keskity enää tippaakaan Tommiin, vaan annan vain olla. En enää soittele perään, en mene hänen työpaikalleen, en mitään. En vain jaksa enää odottaa ja odottaa kokoajan.

Ennen olisin laskenut päiviä maanantaihin, odottanut sitä kokoajan ja keskittynyt vain siihen. Miettinyt jo monta päivää aiemmin, mitä laitan päälle, mitä haluan sanoa. En enää. Jos hän ikinä tulee, menen sellaisena, kuin sillä hetkellä satun olemaan. Ei minun tarvitse panostaa enää. Jos en kelpaa tällaisena, en kelpaa ollenkaan. Minun ei enää tarvitse taistella ystävyytemme puolesta, en halua. Hän ilmeisesti haluaa vieläkin epätoivoisesti yrittää, joten yrittäköön ihan rauhassa.

Ei Tommi merkitse minulle enää mitään. Minä olen lähes kaikki mitä hänellä on. Tai mitä hänellä oli, en tiedä. Olin hänen ainut ystävänsä, eikä hän halua luopua. Kysyin tänään, että miksi roikut minussa kiinni, minä olen jo täysin valmis luovuttamaan. Minulla on muutakin elämää kuin hän, pärjään ilman häntä. Olen onnellinen ilman häntä. Tommia nuo sanat todella satuttivat, näin sen hänen silmistään, mutta en välitä. Totta ne vain olivat.

Ja se mitä Tommi sen jälkeen sanoi, jäi mieleeni lähes sanatarkasti. Jos olisin kuullut ne sanat jonkun muun ihmisen suusta, ne olisivat merkinneet minulle todella paljon. Mutta koska kuulin ne Tommin suusta, ne eivät merkinneet minulle mitään.

"Sä olet ihanin ihminen, kenet mä olen ikinä tuntenut. Mä luotan suhun ihan täysin ja voin kertoa sulle kaikesta. Kun sulle puhuu, tuntuu siltä, että sä todella kuuntelet ja sua aidosti kiinnostaa ne asiat. Mulla ei ole ikinä ollut noin hyvää ystävää, kun sä olet mulle."

Valheita, valheita.