Pokka

Yhtä toivon enemmän kuin muuta. 
Paljon sen vuoksi antaisin, 
Että tuntisit oikeesti 
Miten paljon sä haavoitit. 
Ja miten kerran toisensa, 
Jälkeen se kaikki uudestaan nöyryytti. 
Älä väitä ettei oo sulla muka muistoo. 
Vai pidät sä mua tyhmänä, 
Jolla ei ole väliä? 
Itsetäänselvyytenä, lastenpalapelinä? 

Pokkaa sul on ainakin, se on käynyt selväksi. 
Liikaa oot sen varjolla, 
Jo varastanut anteeksi. 
Mistä sait sen käsityksen, 
Et noin voi tehdä toisille?
Mut se mun täytyy kyllä myöntää, 
Sul on pokkaa ainakin. 

Mä en tahtois kantaa turhaa kuormaa. 
Varsinkaan kun se mitään muuta ei. 
Mut tekisitkö sä uudestaan saman, 
Jos saisit valita? 
Onko sussa jäljellä, 
Palaakaan inhimillisyydestä? 

Joo mä tiedän mitä tunnen, 
Mut en koskaan sitä ääneen sano en. 
Mä pelkään että joskus peilistä 
Katsoo sun kaltainen. 
Mä en suutu enkä raivoo, enkä huuda, 
Siihen suostu enää en. 
Yksi ainoo katse jota et ymmärrä kuitenkaan, 

Kertoo enemmän kuin kaikki sanat yhteensä. 
Siitä mitä tapahtuu syvällä mun sisällä 
Ja siitä mikä odottaa vielä sitä hetkeä, 
Kun oon vapaa kaikesta mitä kannan mukana. 
Tiedän kuka sinä oot, mut onko sulla hajua, 
Sitä mihin päässyt oon ilman sinun apua? 
Oikeastaan minun pitäisi kai kiittää sinua, 
Avasit mun silmät, enkä usko enää satuja.


(Irina - Pokka)


Tämä kappale herättää minussa paljon ajatuksia. Silti vain jatkan tätä kaikkea. En osaa päästää irti. En halua luovuttaa, en halua päästää Tommia helpolla. Joku pieni osa minusta elättelee vieläkin toiveita meidän suhteen. Mutta minua sattuu, ihan liikaa.