En mä enää tiedä. Mä en tiedä yhtään mitään. Mikään ei tunnu miltään, mikään ei ole mitään.
Saimme kyllä Laurin kanssa sovun aikaiseksi, mutta ei mikään ole niin kuin silloin, kun kaikki oli oikeasti hyvin. Nyt kaikki ei ole oikeasti hyvin. Molempia ärsyttää jokin piirre toisessa, mutta sitä ei sanota ääneen. Ei haluta räjäyttää pommia uudelleen. Tyydytään siihen, mitä saadaan.
Saattaa kulua tunteja, kun kumpikaan ei sano mitään. Istutaan vain sohvalla, pidetään toisiamme kädestä ja tuijotetaan alati vaihtuvaa ohjelmaa televisiosta. Lopulta automaattinen ajastin sammuttaa tv:n, mutta hiljaisuus jatkuu silti. Piinaavana, ahdistavana. Kummallakaan ei ole mitään sanottavaa. Pusun kautta siirrytään makuuhuoneeseen. Kumpikaan ei sano mitään. Kaikki tapahtuu automaattisesti, totutun kaavan mukaan. Tehdään paljon, muttei tehdä mitään. Neljä seinää painaa meitä kasaan. Puristaa rintaa ja hajottaa meitä.
Hymyillään tyhjää hymyä, leikitään kaiken olevan hyvin. Minigrip -pussi pöydällä muistuttaa, ettei kaikki tosiaan ole hyvin. Minä sanon muutaman sanan ja lähden, hän avaa pussin ja polttaa itsensä pois tästä todellisuudesta. En tahdo ajatella, en tahdo tietää.
Avaan kotioven, astun sisään ja heti suljettuani oven, romahdan lattialle. Mua sattuu. Rintaa puristaa niin, ettei henki meinaa kulkea. Ei tästä tuu yhtään mitään. Ei tää voi jatkua näin. Mut mä olen liian heikko muuttaakseni asioita. Tää toimii näin ihan tarpeeksi hyvin. Näin mun ei tarvitse ponnistella asioiden eteen. Mä voin olla sekaisin kaikessa rauhassa, kun kukaan ei valita siitä mulle. Mä voin olla sekaisin, koska kukaan ei välitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti