Nouset kyytiin kerran, oot kyydissä aina

En mä nyt sitten tiedä kannattaako tässä tänään enää nousta peiton alta. Lauri oli lähtenyt sen jälkeen kun nukahdin ja luuhuaa nyt ties missä. Mä aavistan jääkaapissa odottavan leipiä, mutten jaksa nousta toteamaan aavistustani todeksi.

Mun tissit on kuulemma pienentyny.
"Kohta ne roikkuu tuolla navan korkeudella sellaisina nahkariekaleina. Syö, jooko."
No joo joo.

Miks ihmisen pitää laihtua aina just mahasta ja tisseistä? Miks perse ja reidet pysyy samanlaisina kokoajan?

Epämääräisiä faktoja elämästä tunkee sisään mun korvista ja yrittää virrata sormenpäiden kautta tähän näppikselle. Mä yritän edes vähän sensuroida itseäni, mut ei se aina vaan onnistu.

Niin joo, muistin just, että mä oon unohtanu kertoa teille että mä tekstasin Tommin kanssa sairaalassa ollessani. Se oli kaunista. Molemmat valehteli ja molemmat tajus sen kyllä. Niin tää meidän suhde vaan toimii. Valheita valheiden perään, ihan jees. Liikaa kieroa huumoria ja paskoja juttuja.
"Mä tuun panee sua heti kun sä pääset himaan."
"Joo, nähdään perjantaina kuudelta Presson vessojen edessä. Vartin saat kahdella kaljalla."

Ei se Tommin heitto kai edes ollut vitsi, ihan tosissaan se mua laittais jos vaan suostuisin. Tai laittais kai vaikka puoli väkisin, jos vaan tilaisuus tulis.

Niin joo ja kutsuinhan mä itse itseni sen luo ryyppäämään syömään lauantaina. Siihen viestiin se ei ikinä vastannu. Ja tuskin mä olisin tosissani edes mennyt, se nyt oli vaan sellainen heitto taas.

Mulla on hirveän laiska olo blogin suhteen. Tai ylipäätänsä kaiken suhteen. Mä alan tekemään jotain, kuten kirjoittamaan tekstiä, mut sit se vaan jää ihan kesken. En mä oikein tiedä miks. Ajatus ei vaan kulje tai sit totean lauseiden olevan liian katkonaisia ja toisiinsa liittymättömiä. Niinhän ne tässäkin tekstissä tuntuu olevan, mut ei se niin haittaa. Tää nyt vaan on tällainen... Tällainen.