Kylmä kuollut sydän rinnassa

Paras tunne ikinä on tuntea itsensä halutuksi. Tuntea olevansa osa jotakin, tuntea olevansa tärkeä. Parasta ikinä on, kun joku kuuntelee. Istuu seurassasi tunti kausia ja keskittyy vain ja ainoastaan sinuun. On kiinnostunut jutuistasi, neuvoo ja esittää kysymyksiä. On parasta ikinä, että joku samaistuu ja ymmärtää mistä puhut. On parasta ikinä, että se joku tuntee ne ihmiset, kenestä puhut ja allekirjoittaa jokaisen sanasi.

On kauheinta ikinä, ettei voi sata prosenttisesti luottaa. On kauheinta ikinä, ettei voi olla varma, etteivät asiat leviä. On kauheaa tietää, että se luultavasti johtuu vain omasta vainoharhaisuudestani. On kauheaa pelätä oman turvallisuutensa puolesta, pelätä saavansa puukosta selkään. On kauheinta ikinä, että on vain pakko luottaa, pakko uskoa toiseen. Ei ole muita vaihtoehtoja.

Kolmelta yöllä totaalinen romahdus, pää leviää pirstaleiksi lattialle ja on pakko pyytää apua saadakseen palaset takaisin kasaan. Kerrankin tunnen haluavani elää.
"Mun täytyy soittaa jollekin."
Aamulla otan puhelimen käteen ja valitsen yhden ainoan numeron, johon voin enää soittaa. En ole varma onko sekään sopivaa tai etenkään viisasta, mutta soitan silti.

Sallan ystävä, minun entinen ystäväni vastaa puhelimeen ja ehdottaa tapaamista. Keskustassa, tunnin päästä. Menen ja kaadan hänen niskaansa kaiken, mitä päässäni liikkuu. Kaiken, mitä olen viimeisen vuoden salannut. Kaiken, mitä olen yksin miettinyt kaikki nämä kuukaudet.

Olen täysin kylmä ja tunteeton, puhun kuin jonkun muun elämästä. En ymmärrä, että minun olisi ehkä syytä itkeä tai osoittaa jotain tunteita. Vakaalla äänellä kerron koko tarinan, aivan kuin se ei olisi omani, aivan kuin se ei olisi totuus. Tuijotan seinää ja puhun. Asia kerrallaan kerron jokaisen mieleen tulevan asian hetkeäkään miettimättä.

Kerron Tommista ja minusta, kerron Sallasta, kerron Laurista. Kerron lääkkeistä ja siitä, että olen tulossa hulluksi. Kerron harhoista ja kuvitelmistani. Kerron kuinka olen luovuttanut elämän suhteen, kuinka en tahdo elää enää.

Tunnin jälkeen olen tyhjä. Minusta ei ole mitään jäljellä. Kaikki se, mitä minä vielä aamulla olin, on nyt poissa. Ei ole salaisuutta enää, en ole enää mitään. Se salaisuus oli kaikki, mitä minusta oli jäljellä. Se hallitsi minua ja määritteli kuka minä olen. Ja nyt se on poissa. Tuijotan seinää tyhjin silmin, enkä osaa tehdä enää mitään.

Hän puhuu ja puhuu, minulta menee kaikki ihan ohitse. Hän lupaa olla kertomatta, hän lupaa pitää salaisuuden.

"Voitaisko me nähdä huomenna uudestaan, mun täytyy käsitellä hetki tätä kaikkea?"

Suostun. Vaikka en tiedä selviänkö sinne enää huomenna. En tiedä teinkö väärin vai oikein. En tiedä missä minä olen, en tiedä kuka minä olen. Kaikki on poissa, koko minuus on kadonnut.

Minä olin valhe, olin salaisuus. Olin vaikeneva muuri, ihmisraunio vailla suuta. Ja nyt se kaikki on poissa. Olen kertonut kaiken, olen paljastanut todellisen minäni yhdelle ihmiselle, enkä voi kuvailla sitä, mitä se minussa aiheuttaa.

Kirjoitan tämän kaiken teille ja sen jälkeen luultavasti romahdan lattialle makaamaan. Tuijotan valkoista kattoa enkä palaa ennalleni enää koskaan.