Kolmannen kerran yhden yön aikana herään paniikkikohtaukseen. Tuijotan valkoista seinää ja kerron itselleni kaiken olevan hyvin.
"Hengitä vaan rauhassa, kaikki järjestyy."
Ja vitut. Mikään ei tuu tästä muuttumaan yhtään mihinkään, tällaista tää on ollut jo siitä asti kun mä täytin kuustoista. Pelkkää sekoilua ja ahdistusta, epäonnistumisia epäonnistumisten perään.
Kaikki hokee mun korvaan kokoajan sitä samaa mantraa "asioilla on tapana järjestyä".
NO EI MUN ASIOILLA!
Tää ei tuu muuttumaan tästä yhtään mihinkään, mä oon tuomittu epäonnistumaan.
Kello on puol viis ja kasilta pitäis olla hymy liimattuna naamaan koulun penkissä. Ei tuu tapahtumaan. Mä en halua enää.
Just tämän takia on mun mielestä hyvä, jos nuori sais asua turvassa, huoltajansa kanssa. Kun ei nyt 16-vuotias ole välttämättä valmis vielä itsenäistymään. Sen ikänen tarvii rajat ja kuria. Tai ainaki itse oon huomannu, että oon ollu tosi tyytyväunen vanhenpien tiukkoihin rajoihin ja nyt ymmärrän vanhenpana, että ne vaan huolehti ja välittti musta. En päässyt sekoilemaan omiaan, ku mut soitettiiin aina kotia. Kyllähän se vitutti ku muut sai olla, mutta vanhenpana oon vaa ilonen siitä huolenpidosta ja näin. Mun mielestä nuorella pitää olla joku, joka asettaa rajat ym.
VastaaPoistaKommenttisi herätti kymmeniä ajatuksia ja kirjoitan aiheesta ihan erillisen tekstin illemmalla. Kiitos :)
Poista