Boom, räjähtää käsiin koko elämä. Pienet sirpaleet lävistävät kehoni, turmelevat kaiken, pyyhkivät pois onnen. Antakaa anteeks mulle, ymmärtäkää mua. Ei ne ymmärrä, ei kukaan. Mä vaadin liikaa, oon liian vaikee. Mut mulla on Lauri. Mä palvon maata sen jalkojen alla, teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Unohdan itseni ja elän hänelle. Mulla ei oo enää mitään väliä, mä oon kuollut jo. Ei mua voi pelastaa, se on jo liian myöhäistä. Eikä mulla ole edes pelastajaa enää, sekin on poissa. Tommi olis mut nostanut ylös. Tommi on ainut, joka näkee mun taistelun, mut se ei katso enää. Se kääntää katseensa pois ja unohtaa. Jättää mut yksin ja elää itselleen. Mä kadehdin. Mä kadehdin niin paljon. Tommi sai kaiken mitä on ikinä halunnut ja mä en. Mut mulla on Lauri. Lauri on kaikki.
Mut mä en ole Laurille se ykkönen. En nyt, enkä ikinä. Päihteistä hän löytää onnen, ihan kuten Tommi aikoinaan. Liikaa kuolemaa hän on kokenut ja etsii nyt lohtua päihteistä. Ihan kuten Tommi aikoinaan. Mut mä en sortunut silloin, enkä mä sorru nyt. Ei tässä siis ole kyse mistään narkkarikuninkaista, eikä pirinisteistä, vaan pienestä huvittelusta silloin tällöin, kavereiden kesken. Ei edes vahvoja aineita, vaan pienimuotoista viihdettä vain. Tai mikäs mä olen sitä puolustelemaan, huumeita ne on silti. Mut mä tiedän, että jos se ei ole ok mulle, mä jään yksin. Ne menee mun edelle. Ne menee kaiken edelle, aina.
Aamu kuudelta puhelin soi ja mun ainut ystävä soittaa. "Ei tää taida toimia enää, ehkä on vaan parempi luovuttaa". Mä en sano mitään, katkaisen puhelun ja annan olla. Mä kuvittelin sen olevan helppoa, tiesin sen tulevan. Eihän mikään ollut enää niinkuin ennen, mut silti se iskee mut lattiaan ja salpaa hengityksen. Ei se ollutkaan helppoa, ei ollenkaan. Mulla oli vielä niin paljon sanottavaa. Mun piti kertoa siitä, kuinka mun oma äiti katsoo mua silmiin ja kertoo, ettei se haluais olla mun äiti, ettei se rakasta mua. Mä olen kuulemma pelkkä virhe, huonosti kasvatettu kakara. Mun piti kertoa siitä, kuinka mä olen sotkeutunut piireihin, joissa mun ei pitäis olla ja mä tarvitsen apua. Mun piti kertoa, että tää elämä alkaa olla liian rankkaa mulle, enkä mä jaksa taistella enää. Mun piti kertoa, kuinka mun terveys pettää ja mun keho hyökkää mua vastaan. Mut se on liian myöhäistä. Ei sillä ole mitään väliä enää. Ei mun sanoilla ole merkitystä, ei ne kiinnosta ketään.
Mut mä olen vahva. Mä haistatan paskat koko maailmalle ja menen sängyn alle piiloon, enkä tule pois sieltä enää ikinä.
Asiat vaan pitää kohdata.Menemällä piiloon sä vaan pahennat omaa oloos ja pitkität aqsioiden ratkaisuja.Sen tiedän itse.Ex kuoli aikanaan, dokasin kuukausia, heräsin teholta ja päätin jatkaa elämääni.Haluutko mennä itse vastaavaan jamaan?Ensi askeleet ovat vaikeita, mutta ne on pakko ottaa ja alkaa elämään.Suosottelen irtiottoa menneeseen sinulle.Ala elämään sitä missä tunnet itsesi onnelliseksi ja asiat toimii.Ylä -ja alamäkiä silti elämäs tulee.Mut sä olet ansainnut onnen ja hyvän elämän.
VastaaPoistaEi minulla ole enää mitään mitä kohdata. Kaikki muu on tuhottu jo, minulla on vain Lauri enää. Yritän elää hänen kanssaan tässä hetkessä, mutten voi olla onnellinen, kun menetin kaiken muun. Näen Lauria maksimissaan sen kolme kertaa viikossa. Mitä minä teen ne muut neljä päivää? Olen yksin kotona, tekemättä mitään. Ja huonoina viikkoina niitä päiviä on jopa enemmän, en vain kestä sitä.
PoistaLiian vaikeaa tämä on taas ja tuntuu kuin olisin umpikujassa. Kiitos kuitenkin kommentistasi, se piristi edes vähän <3
Oon sanonut ennenkin, että lue korjoja. Ne lohduttaa. Olen tosi pahoillani, että menetit ystäväsi. Voimia. Olisko jo keksusteluavun paikka, onko siellä teillä päin mitään nuorison neuvontapaikkaa, kriisipistettä tm.? Moona
VastaaPoistaItseasiassa luen erästä kirjaa nyt, tosin olen vasta alku suoralla ja olen ollut melko laiska asian suhteen. Unen tuloon olen sen kuitenkin huomannut auttaneen ja yritänkin lukea joka ilta ainakin hetken ennen nukahtamista :)
PoistaNoista keskustelujutuista en oikein tiedä... Se asia on aina ollut jotenkin vaikea minulle. Olen joskus pari vuotta sitten käynyt koulun psykologilla muutaman kerran, mutta siihen se sitten jäikin. Silloin minut "käskettiin" sinne, joten aika ja kaikki olivat jo valmiina ja minun tarvitsi vain kävellä ovesta sisään. Nyt kuitenkin asia edellyttäisi sitä, että hommaisin ensin ajan, odottaisin ja panikoisin ja luultavasti peruisin koko homman. Vaikkei aiempi vierailuni siellä ollutkaan mitenkään negatiivinen, niin en silti koe sitä mielekkäänä. Vaikea juttu...
Kiitos kommentistasi, Moona!