Nousee muistot, kuin kuolleet haudoistaan

"Mä tulen aina olemaan sun ystävä, tapahtui mitä vaan."

Näin kuuluu Sallan viesti minulle. Toisiksi viimeinen viesti ennen välirikkoamme. Aina. Nuo sanat repivät minut palasiksi. Vain hetkeä tuon jälkeen sain viestin, jossa lukee
"mä en halua kuulla susta enää ikinä mitään".
Ikinä. Mihin katosi se 'aina'? Miksi sen tilalle tuli 'ikinä'? Koska minä tein virheen. Virheen, jota ei anneta anteeksi 'ikinä'.

"Tykkäätsä Disney -elokuvista?", oli koko riitaa edeltävän keskustelumme aihe. Tommi ei kuulemma tykännyt. Salla tykkäsi. Ja niin tykkäsin minäkin. Oli tarkoitus pitää leffailta, popcornia ja limsaa. Kaikki me kolme. Minä, Salla ja meidän yhteinen rakas, Tommi. Sitä iltaa ei ikinä tullut. Ei 'ikinä'.

Itkettää liikaa. Ei pitäisi muistella menneitä. Ero ei satu, vaan ne muistot. Kaikki oli niin hyvin, kunnes pilasin kaiken. Kunnes Salla pilasi kaiken. Kunnes Tommi pilasi kaiken. Ei se ollut yksin minun syyni. Ei ollut. Ei varmasti. Sitä minä tässä kokoajan yritän vakuutella itselleni. Se on koko blogin idea. Yritän todistaa itselleni ja muille, että minä en ole ainoa ihmishirviö tässä maailmassa. En vain jaksa todistella sitä enää.

Kaikki asiat ovat vieläkin ihan selvittämättä. Kaikki muistot piinaavat minua. Haluan puhua Tommille, mutta tällä kerralla haluan puhua myös Sallalle. Se vain on täysi mahdottomuus. Hän ei osaa käyttäytyä. Hän käy suoraan päälle. Hän repii minut kuoliaaksi, ei jätä palaakaan jäljelle.

Ahdistaa.