En saa ajatuksiani tekstiksi. Niin paljon sanottavaa, mutta en vain osaa sanoa. Ahdistaa. Ikävä Lauria. Tommi suututtaa minua, mutta silti salaa ikävöin. Äh, väsyttää liikaa, enkä saa unta. Mihin katosi se hyvä olo, mikä minulla oli vielä viime viikolla? Kaikki menee taas pieleen. Tuhoan kaikki ihmissuhteet, menetän viimeisetkin tärkeät ihmiset ympäriltäni.
Olen taas miettinyt ihan tosi paljon sitä, että voiko minuun luottaa? Mitä ihmiset ajattelevat minusta? Miksi kenenkään edes pitäisi luottaa minuun? Petinhän minä Sallankin luottamuksen, miksi en tekisi sitä uudelleen? Miksi en tekisi samaa temppua jollekkin muulle ihmiselle, kuin tein Sallalle.
Eräs henkilö tietää tästä koko sotkusta kaiken, enkä yhtään ihmettele, että hän ei pysty luottamaan minuun. En tule ikinä olemaan se kaikista luotettavin ihminen, jolle hän voi kertoa ihan kaiken. Tiedän, että hänellä on kokoajan pieni pelko siitä, että teen saman hänelle, kuin tein Sallalle. Ja millä voin vakuuttaa, etten tee niin? Sanani eivät merkitse mitään. Sanoinhan minä Sallallekin vaikka mitä, mutta silti en pitänyt lupauksiani. Miksi tekisin niin nyt?
Vaikka koko sydämestäni vannon, että en ikinä, koskaan enää tee niin, kuin Sallalle tein, niin ei sillä ole mitään merkitystä. Sanoillani ei ole mitään arvoa. Olen ihan yhtä epäluotettava, kuin Tommikin on. Minä vain ihan vilpittömästi tarkoitan sanomaani, mutta en pysty todistamaan sitä millään ja se ahdistaa minua. Kaiken muun menettämäni lisäksi menetin siis myös luottamuksen. Minä en pysty luottamaan ihmisiin, eikä kukaan pysty luottamaan minuun. Se tuntuu hirveältä.
Pian olen taas siinä tilanteessa, että minulla ei ole enää mitään. Vajoan takaisin pohjalle.
Pää hajoaa, mielenterveys pettää. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Mieliala vaihtelee kokoajan, turhaudun liian helposti ja ahdistun normaaleissakin tilanteissa. En jaksa tehdä mitään, en jaksa mennä mihinkään. Ja silti pidän yllä kulissia, että kaikki on hyvin.
Tähän loppuun voin kertoa teille salaisuuden. Kesällä eräänä viikonloppuna tutustuin erääseen henkilöön. Vietin koko viikonlopun hänen kanssaan, enkä ole jutellut hänelle sen jälkeen, hän ei siis asu lähelläkään minua. Tiesin, että emme varmasti tule tapaamaan enää ikinä, joten millään mitä hänelle kerroin, ei ollut mitään väliä. Puhuin hänelle siis ihan kaikesta. Sunnuntai yönä, kun olimme hyvästelemässä toisiamme, halasimme vielä pitkään. Juuri ennen lähtöään hän sanoi minulle: "Sun täytyy tyttö kulta saada apua, eiks kukaan oikeasti näe, että sun on paha olla? Susta kyllä huomaa, että sun psyyke on hajoamassa hyvää vauhtia. Mut älä luovuta, sä olet upea ihminen. Katso taivaalle. Mä olen tuo tähti tuolla. Muista mut, kun sä näet sen. Mäkin muistan sut aina, kun katson öiselle taivaalle."
Mahtava ihminen, mahtavia sanoja. Ja niillä on mulle merkitystä, enkä mä unohda niitä ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti