Kaikki kaatuu niskaan. Jokainen asia, joka mahdollisesti voi mennä pieleen, meni pieleen. Nämä jutut eivät varsinaisesti liity blogiini milläänlailla, enkä niistä kovinkaan paljon ainakaan tässä vaiheessa halua tänne kertoa, mutta katastrofin partaalla ollaan.
Tommista ei ole kuulunut mitään, kaikki ystävät ovat kadonneet osittain minun takiani ja osittain ihan heidän omasta syystään. Laurin kanssa menee samalla tavalla kuin aina; kohtalaisesti. Puhumme päivittäin, näemme kerran viikossa. Ei siis mitään uutta silläkään saralla.
Ja vielä, kaiken muun lisäksi, vanha tietokoneeni päätti aamulla, ettei se haluakaan käynnistyä enää, joten minulla ei ole tietokonetta. Tätäkin postausta kirjoitan teille puhelimella. Teen kuitenkin parhaani, ettei postaustahti vähentyisi. Käyn huomenna koululla ajastamassa teille muutaman postauksen, jos millään ehdin. En yhtään tiedä, milloin saan uuden koneen, joten en voi luvata senkään osalta mitään. Parhaimmillaan huomenna, huonoimmillaan ehkä kuukauden päästä.
Pysykää kuitenkin linjoilla, teen parhaani saadakseni aikaa ja mahdollisuuden kirjoittaa blogia. Nyt vain elän sellaisen kaaoksen keskellä, että en osaa luvata teille mitään. Tarkennan kaikkea myöhemmin, kunhan ensin olen itse selvillä asioista. Kiitos, että olette siellä <3
Täällä ollaan ja pysytään, et sä yksin ole :-) <3
VastaaPoistaAivan samaa mieltä edellisen anon kanssa. Täällä ollaan valmiina neuvomaan ja auttamaan. :)<3toivottavasti kaikki kääntyyparhain päin! -Beea
VastaaPoistaVoi tyttönen, tosiaan kuulostaa siltä, että kaikki ei ole kohdillaan. Tuo epäluuloisuutesi muita kohtaan erityisesti pistää silmään. Hae ajoissa apua!
VastaaPoistaEn kommentoi sinäänsä tähän tekstiin, mutta löysin mielenkiintoista luettavaa tähän sinun ajankohtaiseen tilanteeseen, lue ihmeessä: http://kutri.net/blog/2013/09/miksi-ihmiset-pettavat-ja-miten-sen-voi-estaa/ (kerrotaan myös toisena naisena olemisesta)
VastaaPoistaAnonyymi 1: Kiitos <3
VastaaPoistaAnonyymi 2/Beea: Kiitos Beea! Vaikka nyt näyttää huonolta, uskon, että kaikki järjestyy vielä.
Anonyymi 3: Minustakin välillä tuntuu, että en kestä tätä enää ja mielenterveys pettää, mutta silti en kuitenkaan hae apua. "Pärjään yksin" on tapani ajatella, vaikka ei ehkä pitäisi ajatella niin. Se matka kotoa sinne avun luokse on niin valtavan vaikea, etten vain ikinä hanki apua. Jos se apu tulisi luokseni, olisin enemmän kuin iloinen, mutta tiedän, ettei se tule, vaan minun täyty itse sitä hakea. Kiitos paljon kommentistasi :)
Anonyymi 4: Kiitos linkistä, käyn pian lukemassa tekstin ja kirjoitan ajatuksistani varmasti myöhemmin :)