Niin totta ja harhaa vain kuitenkin

Pohja lähestyy kovaa vauhtia. Kuulen huminan korvissani, kun syöksyn vauhdilla alas päin. Nyt olisi aika hakea apua. En saa sitä enää mistään muualta, kun ammattilaisilta, mutta silti en tee asialle mitään. Odotan totaalista romahdusta. Odotan, että joku tajuaa hätäni ja tuo avun eteeni. Jotakin pakkohoito tyyppistä. En minä sitä halua, mutta niin tässä tulee käymään. Huomaan itsekin sen, miten olen päivä päivältä vain hullumpi ja hullumpi. Joku päivä minut löydetään harhailemasta kadulta, enkä tiedä kuka olen.

Se apu vain on niin kaukana. Niin hirvittävän kaukana. Minut siitä erottaa puhelinsoitto, valtava lasikäytävä, oveen koputus ja kaikkea muuta kammottavaa, mitä en halua kohdata. Koulussa en ainakaan voi mennä puhumaan kenellekään, joku saattaisi huomata, että menen psykologin huoneeseen. Siitä se vasta juorumyrsky lähtisi liikkeelle! Ja mitä tapahtuisi, jos kohtaisin nuo asiat? Saisin jonkin lääkityksen ja olisin kokoajan lääkittynä iloiseksi, niinkö? En minä sitäkään halua. Tai pääsisin pehmustettuun huoneeseen juttelemaan mukavalle tädille ja kertomaan, että olen hullu. Ei, en minä pysty siihen. 

Olen viettänyt pian vuorokauden näiden neljän seinän sisällä yksin. En jaksanut lähteä ulos, en halunnut tukeutua äitiini taas. Hän on minulle kuin joku tuttava, ei hänelle voi puhua ongelmista. Kaiken pitää olla hyvin, minun pitää pärjätä. Ja en jaksanut esittää iloista taas. On helpompaa olla yksin, ei tarvitse esittää, että pärjää. Kun minä en vain pärjää enää. 

Ruokahalu on kadonnut taas ja vartaloni kerää nestettä. Pitäisi yrittää edes juoda, mutta kun en jaksa. Silmät turpoavat kiinni ja näytän kamalalta. Ja kun alan juoda, painoa lähtee se kolme-neljä kiloa ja näytän sairaalta. Niin on käynyt ennenkin ja niin käy taas. Lauri sanoi, että minun täytyy lopettaa tämä leikki ajoissa, mutta en halua. En voi hallita mitään muuta enää, kaikki asiat karkaavat käsistä, mutta omaa kehoani voin. Ja sitä haluan hallita.

Minua sattuu. Henkisesti lähinnä ja henkinen pahaolo tulee esiin myös fyysisenä pahana olona. Luulin jo olevani raskaana, luulin meidän hienon lähes olemattoman ehkäisyn pettäneen, mutta ei onneksi. Se olisi ollut viimeinen pisara. En jaksa välittää enää mistään. Pitäisi tehdä koulujuttuja, pitäisi kirjoittaa essee ja laskea matematiikkaa, mutta ei. En jaksa. Kaikki energia on poissa. 

Tommin piti soittaa kaksi viikkoa sitten, mutta hänestä ei kuulu. Hän soittaa taas sitten, kun kaipaa seksiä. Ja minä en anna sen tapahtua. Minä soitan itse, heti ensi viikolla. Jos jaksan. Jos hän ei soita ennen sitä. Jos, jos, jos.  Lauriakin väsyttää. Hän on kai tulossa kipeäksi, kuulosti puhelimessa ainakin ihan siltä. Hänen kanssaan menee silti ihan ok. Se onkin sitten tällä hetkellä ainut asia, mikä on edes ok, enkä jaksa siitäkään iloita. 

Monella on asiat huonommin kuin minulla, mutta silti jaksan valittaa. Väsyttää vain niin paljon, etten osaa edes sanoin kuvailla. Miks et sä uni tule, miks?