Juuri kun ehdin masentua siitä, että olen taas yksin, soi puhelin. Lauri soitti ja kysyi voisiko tulla meille. Kello oli siis jotain neljä aamuyöllä, mutta annoin hänen silti tulla.
"Et kai sä oo vihainen siitä, että mä en tullutkaan silloin aiemmin?"
Ei tuollaiselle söpölle voi olla vihainen kauaa. Hetken esitin mököttäväni, mutta aina hän saa minut nauramaan.
Aamulla vein hänelle aamupalan sänkyyn ja katsoimme leffan. Myöhemmin menimme vielä hänen kaverillaan käymään pikaisesti ja äsken tulin kotiin.
Lauri osaa aina yllättää juuri silloin, kun olen jo luopumassa toivosta.
Eipä muuta tällä kerralla, mutta vielä pakko kiittää teitä kaikkia ihania edellisen postauksen kommenteista! Olette mahtavia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti