Tommi soitti eilen illalla vielä ennen kuin lähti hakemaan Sallaa luokseen yöksi. Hän todella pelkää minun kertovan. Ja minähän käytän sitä pelkoa hyväkseni.
"Ollaaks me nyt ystäviä taas vai mitä?"
"Mä en tiedä. Kai me ollaan. Mut jos toi torstainen toistuu vielä, jos sä kerrankin mua satutat tai Salla soittaa mulle tai jotain, niin mä en sua sääli enää, kerron heti Sallalle. Ilman minkäänlaista varoitusaikaa."
"Niin ei käy enää. Mä lupaan. Mulla on ikävä sua, mut nyt mun on pakko mennä. Mä haen sut joku yö ja mennään kahville tai johonkin. Mä soitan sulle."
Saa nähdä kuuluuko tätä puhelua vai ei, mennäänkö me mihinkään kahville vai ei. Kyllä minä luulen, että mennään. Minä hallitsen Tommia, minulla on avaimet siihen lukkoon, joka pitää kaiken kasassa. Ja Tommi haluaa, että se lukko pysyy kiinni. Eiköhän Tommi tänäänkin soita heti kun vain on yksin. Hän tajusi kyllä, että hänen on nyt syytä pitää minut tyytyväisenä ja minä nautin siitä.
Aina sanotaan, että kosto on väärin, eikä pidä alentua sille tasolle, mutta tämä on oikeastaan todella hauskaa. Voin laittaa Tommin kärsimään ilman, että Sallan pitää kuulla meistä. Juuri tätä minä halusin. Tommi on jumissa ja hänen on pakko totella minua. "Kosto on suloinen", niinhän ne sanoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti