Vuosi vaihtui, minä istuin yksin kotona. En kuitenkaan ollut surullinen, en lähimainkaan. Kymmentä vaille puolen yön Lauri soitti. Puhuimme melkein kaksikymmentä minuuttia ja hän oli aivan ihana. Hämmennyin ihan, alkoi itkettää ja hymyilen vieläkin kuin hullu.
"Vaikka mä en vietä tätä uutta vuotta sun kanssa, niin sä oot kuitenki mielessä. Mä halusin jutella tän vuoden vaihteen sun kanssa, kaikki muut on baarissa mut mä tulin pihalle katsomaan raketteja ja soittamaan sulle. Onhan sulla kaikki hyvin, ethän sä oo vihainen mulle?
Mä oon miettiny tätä meidän juttua tosi paljon ja mä oon punninnu asioita mun mielessäni. Mä epäröin aluks tosi paljon, että pystynkö mä oikeesti sitoutumaan johonki ihmiseen. Ei oo yhtään mun tapaista välittää kenestäkään näin paljon ja vielä myöntää sitä ääneen ja mä tiedän, että mä pystyn tähän. Mä rakastan sua, hyvää uutta vuotta."
Minä saan hänestä esiin sen herkän puolen. Se vaatii töitä, tosi paljon töitä, mutta nyt se alkaa tuottaa tulosta.
Hän soitti myös myöhemmin, ilmoitti päässeensä ehjänä kotiin ja toivotti hyvää yötä. Hän olisi halunnut nähdä tänään, mutta nyt hän nukkuu ja myöhemmin minä olen töissä. Sanoin kuitenkin, että soitan kun olen kotona, mutta voi olla että olen liian väsynyt jo silloin.
Tällä tai seuraavalla viikolla pitäisi tulla sairaalalta lähete lääkärille. Odotan sitä osittain kauhuissani ja osittain innolla. Ymmärtääkseni menen ensin lääkärille, joka tutkii terveydentilani ja verikokeideni tulokset ja päättää sitten mitä kanssani tehdään. Viimeeksi puhuimme hänen kanssaan, että vaihtaisimme lääkitystäni ja vieroittaisimme minut avohoidolla turhista lääkkeistä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta minun täytyy tehdä se. Nyt on aika, en voi jatkaa tätä sekoilua enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti