Luulin pärjääväni yksin

En osaa puhua ihmisille. En osaa kertoa, mitä ajattelen. "Mitä sä mietit", Lauri kysyy usein. Säikähdän sitä kysymystä joka kerta. Ei kukaan ikinä kysy minulta, mitä minä mietin. Ei kukaan kysy, mitä minulle kuuluu. Tai jos kysyy, se kysymys on vain tarkoitettu täyttämään tyhjä kohta keskustelussa, eikä esitetty sen takia, että kysyjää oikeasti kiinnostaisi. Silloin vastaan "hyvää kuuluu" ihan vain ohimennen, enempää ajattelematta asiaa. Laurille en kuitenkaan osaa vastata. Häntä kiinnostaa aidosti, hän huomaa, että olen ajatuksissani.

Pyörin usein pääni sisällä löytämättä reittiä ulos ja sen kuulemma huomaa. Lauri on viimeaikoina kysynyt todella monta kertaa, että mitä ajattelen, kun olen niin mietteliään näköinen. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Ne kuulostaisivat tyhmiltä, ne ovat sekavia ja ihan päättömiä. En ole hyvä puhumaan. Kirjoittaminen on minun juttuni, näin saan järjesteltyä ajatukset lauseiksi.

Mietin todella paljon mitä sanon ja usein sanon silti kaikki asiat ihan tyhmästi. Loukkaan, vaikka en tarkoita mitään pahaa. Tuhoan ihmissuhteet, koska olen huono puhumaan. En ole ikinä ollut hyvä tuomaan tunteitani esille sanoilla. Olen kasvanut perheessä, jossa tunteita ei näytetä. Kaikki on aina hyvin, mikään ei ole vialla. Minulla ei ole ikinä ollut tarvetta purkaa tunteita ja ajatuksia sanoiksi. Ja nyt, suhteessa ollessani se tarve on yllättänyt minut. Lauri odottaa minun puhuvan. Hän puhuu tunteistaan ja rakastan sitä, mutta en kykene siihen itse. Ei minun ole ikinä täytynyt oppia sitä taitoa ja nyt minulla ei sitä ole, kun sen tarvitsisin.

Pidän kaikki tunteet sisälläni. En kerro ajatuksiani kenellekään. Ja välillä ajaudun siihen pisteeseen, että en vain kestä niitä ajatuksia enää. Jos suhteessa on jokin pikku juttu vialla, en sano siitä, vaan yritän kestää. Toinen osapuoli ei tiedä, että asia vaivaa. Se vain paisuu ja paisuu, ongelma kasvaa kokoajan suuremmaksi. Ja loppujen lopuksi räjähdän ja tuhoan kaiken ympäriltäni. Sanon kaiken, mitä olen pitänyt sisällä. Ja sanon sen kaiken kärjistäen ja ilkeästi. Se kaikki tulee ulos ihan väärin, ei yhtään sellaisena, kuin sen olen tarkoittanut. Ja se on siinä. Yksi pieni virhe toisessa ihmisessä tuhoaa koko suhteen, koska minä ääliö en osaa huomauttaa siitä ajoissa ja silloin, kun ongelma tosiaan on vielä pieni. Odotan, että ongelma paisuu hallitsemattomaksi ja sanon sen vasta sitten, kun en kestä enää. Tyhmää, tiedän, mutta silti teen saman virheen aina uudelleen ja uudelleen ja karkotan ihmiset ympäriltäni.

Pelkään, että näin tulee käymään myös Laurin kanssa. Sen takia yritän kovasti opetella kertomaan, mitä ajattelen. Haluan sanoa tunteeni ääneen, enkä antaa toisen arvailla. Haluan kertoa, että rakastan, haluan kehua ja olla ihana. Mutta haluan myös kertoa, että olen ärsyyntynyt tai vihainen. Haluan kertoa, jos minulla on huono päivä, haluan oppia kertomaan mitä minulle kuuluu. Rehellisesti ja kaunistelematta. Voin jo nyt sanoa, että olen kehittynyt tässä. Ennen vastasin kysymykseen "mitä mietit?" vain "en mitään" tai "en tiedä", mutta nykyään osaan jo hieman kertoa, mitä mietin. Syvällistä keskustelua ajatuksistani ei saa aikaiseksi, mutta jotain kuitenkin. "Huomista koulupäivää" tai "eilistä" ovat tällä hetkellä tyypillisiä vastauksia minulle. Ja onnekseni Lauri osaa esittää jatkokysymyksiä. On huojentavaa huomata, että toinen on iloinen saamastaan vastauksesta. Rakastan myös sitä, että huomaan häntä oikeasti kiinnostavan, eikä hän vain kysy koska hänen täytyy.

Kehityn tässä asiassa päivä päivältä ja opin luottamaan Lauriin enemmän. Minulla tosiaan on ongelmia luottamisen kanssa, mutta kyllä tämä tästä. Olen iloinen, että minulla on lähelläni ihminen, johon voin luottaa ja jota kiinnostaa minun ajatukseni, eikä minun tarvitse jutella niitä enää vain seinille.