Vaik samat ajatukset, suuret lupaukset, me silti lähdettiin eri suuntiin.

"Tällä viikolla, mä lupaan." Tuo lause vaikuttaa hetki hetkeltä yhä enemmän valheelta. Tänään on viikon viimeinen päivä, eikä Tommista ole kuulunut mitään. Äitienpäivä, kyllä, tiedän, mutta Tommi lupasi. Eikä hän, aikuinen mies koko päivää voi äitinsä kanssa viettää!

Meikkasin ja laitoin kivat vaatteet, kiharsin jopa hiukset. Ehkä hän illalla tulee. Öisinhän me yleensä näemme, joten ehkä ensi yönä. Ehkä ei.

Haluan takaisin sen Tommin, johon tutustuin. Sen ihanan, kiltin, huomaavaisen ja rakastavan Tommin. Minne se Tommi hävisi ja milloin? Nyt tilalle on tullut Tommi, joka välttelee minua, valehtelee, eikä pidä lupauksiaan. Aiheutinko minä tämän? Onko minulla enää mitään mahdollisuutta saada sitä vanhaa Tommia takaisin?

Kaipaan sitä läheisyyttä, halauksia, öisiä ajeluita tyhjillä kaduilla, kuiskauksia, hyvän yön toivotuksia. Kaipaan sitä ihmistä. Se ei ole täällä enää. Muistot satuttavat. Hetkittäin toivon, etten olisi ikinä saanut niitä muistoja, että voisin vain unohtaa kaiken. Mutta toisaalta uskon, että kyllä tällä kaikella on jokin tarkoitus. Ja vielä pieni osa minusta haluaa uskoa, että jonain päivänä kaikki palaa ennalleen. Minulla on ikävä.