Minua pelottaa loputtoman avaruuden ikuinen hiljaisuus

Olen kirjoittanut tämän postauksen aina vain uudelleen ja uudelleen. Joka kerta kuitenkin päädyn pyyhkimään sen pois. En osaa kertoa tunteistani enää. En osaa kirjoittaa. En osaa tuntea. Minua pelottaa. Tulevaisuus. Kaikki.

Olisi vain niin helppoa lähteä. Paeta tätä kaaosta. Pian kaikki on vielä enemmän sekaisin, tiedän sen. Haluan pois. Pois ihmisten vihaisten, halveksuvien, pettyneiden, arvostelevien ja joskus jopa säälivien katseiden alta.

Kaikki vihaavat minua. Jotkut avoimesti, jotkut vain salaa. Ja nyt he tietävät vasta jäävuoren huipun. Kun pinnan alla oleva osuus paljastuu, en kestä enää. Tiedän jo nyt, että minusta tulee koko kaupungin vihatuin ihminen.

Tiesin sen jo silloin, kun suutelin Tommia ensimmäisen kerran. Tiesin, että teen väärin. Otin tietoisen riskin, annoin kaiken edetä siihen pisteeseen, että meillä on suhde. En missään vaiheessa jarrutellut. Edelleenkään en kadu mitään tekemääni, mutta olen peloissani. Peloissani tulevaisuudesta ja kaikista asioista mihin nyt tekemäni valinnat tulevat vaikuttamaan.

Mietin kokoajan, että riskeerasinko kaiken turhaan. Aina vain päädyn siihen tulokseen, että ei, en ottanut turhaa riskiä. Ikinä en ole ollut niin onnellinen, kuin Tommin kanssa ollessani olen. Kaikki ne pienet hetket ovat kaiken tämän vaivan arvoisia. En vain tiedä tuleeko niitä pieniä hetkiä enää. 

En ole edelleenkään nähnyt Tommia, saati puhunut hänen kanssaan kunnolla. Minä en ole maailman vastuullisin ihminen, mutta ei ole kyllä Tommikaan.